Mielen myllerrystä

Pakollinen pysähtyminen on näyttänyt uusia puolia itsestä ja läheisistä. Aikuisista lapsista on tullut huolehtijoita tavalla, joka oikeastaan kuuluisi vasta siihen vaiheeseen elämää, jolloin me nyt vielä kohtuukuntoiset eläkeläiset olemme hauraita ja voimattomia. Taustalla lienee uudenlainen huoli äkkikuolemasta, joka viruksen aiheuttamana on heistä tuntunut pelottavalta. Olen kokenut lapsien huolenpidon hellyttävänä, vaikka heille onkin joutunut vakuuttamaan, että oma harkintakyky ovat vielä tallella.

Ikäisissäni läheisissä tapa reagoida ympäröiviin mullistuksiin on vaihdellut huomattavasti, persoonallisuuden mukaan. Professori Vappu Taipale sanoi yhdessä haastattelussa muistaakseni jotenkin niin, että ikäluokallinen kuusivuotiaita on vielä keskenään melko samanlaisia, mutta ikäluokallinen kuusikymppisiä ei, he ovat keskenään monin tavoin erilaisia. Olen samaa mieltä. Rennommin elämään suhtautuvat ovat selvinneet kuukausista henkisesti ehkä vähän helpommin kuin murehtija. Yllättävintä on ollut huomata miten huolettomaksi luulemani onkin osoittautunut erittäin varovaiseksi ja arkana pitämäni puolestaan pelottomaksi.

Itse huomasin, miten kummallisesti ajatukset sairaudesta ja terveydestä tunkeutuivat tilanteisiin, joissa niihin aiemmin olisi tuskin kiinnittänyt mitään huomiota. Kuunnellessani Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjan kohtaa, jossa lääkäri kertoo päähenkilölle tämä isoäidin sairastavan virtsamyrkytystä ja kuolevan todennäköisesti pian, mietin mikä ihmeen virtsamyrkytys. Onko se jokin infektio, joka nykypäivänä paranisi antibiooteilla? Pohdiskelujeni taustalla oli halu uskoa lääketieteen kehitykseen, sillä kirjan isoäidin ajoista olemme saaneet avuksi esimerkiksi antibiootit. Siitähän tässäkin oli kohdallani kyse, toivosta.

Koko koronavuoden olen ollut mielestäni jokseenkin rauhallinen, pääsääntöisesti lujasti uskonut, että tästä selvitään, minäkin. Yrittänyt nähdä eristyksen hyvät puolet, jos nyt lattiaremonttia, kirjahyllyn ja kaappien inventointia sekä perusteellista siivousta voi pitää hyvänä puolena. Läheiset ovat murehtineet terveyttäni enemmän kuin minä. Heitä on huolestuttanut kestäisivätkö lymfooman aikoineen heikentämät keuhkoni ja sydämeni jos saisin tartunnan.  Minä olen rauhoittanut, että osaan jo pistää keuhkoveritulpan sairastettuani verenohennuslääkettä.

Sitten opin itsestäni uutta, vaikka olen luullut, että tähän ikään tunnen itseni jo aika hyvin: optimisti, jalat maassa, tavallinen tolkullinen sukkia kutova suomalaisnainen. Kun maaliskuussa sain varattua itselleni ajan koronarokotukseen, kyyneleet alkoivat valua eikä itkusta ollut tulla loppua. Kuitenkin olin vain vasta saanut ajan rokotukseen. Olin onneksi sillä hetkellä yksin kotona, muuten mies olisi hätääntynyt ja luullut minun saaneen sairauskohtauksen kun en itkultani olisi saanut edes sanaa suustani.

Jossakin piilossa sielussa olikin ollut sairastumisen ja kuoleman pelko, joka purkautui täysin hallitsemattomasti helpotukseen ja toivoon selviämisestä.