Kohtaamisia ja kohtaloita

Jos ei puhuta krempoista ja rypyistä, niin merkittävin ero kouluikäisen minäni ja sen mitä yli 70-vuotiaana naisena olen, on aika. 1960-luvun koulutytöllä aikaa tuntui olevan loputtomasti, joskus ihan pitkästymiseen asti, nyt niin vähän. Vaikka eläisin kohtuullisen terveenä ilman kohtalokkaita kaatumisia ja sairauksia, on epätodennäköistä, että olisin enää tanssikunnossa kun toivottavasti joskus juhlitaan nyt muutaman kuukauden ikäisen pojanpoikani häitä. Keskiarvotilastojen perusteella minulla on elinikää jäljellä 13 vuotta, miehelläni enää neljä. Yritämme toki molemmat parhaamme, jotta keskiarvo ylittyisi.

 Onneksi sentään häkeltyneenäkin ymmärsin olla kertomatta miltä minusta tuntui, kun lymfoomaan sairastuttuani luulin kuolevani parissa viikossa

Viisi vuotta sitten katselin New Yorkin matkalla Union Square -aukiota reunustavan rakennuksen seinässä muun muassa aikaa mittaavaa taideteosta. Tosin en silloin ymmärtänyt sitä osaksi taideteosta, vaan luulin vain digitaaliseksi kelloksi, joka näytti aikaa ja myös jäljellä olevan päivän pituutta tunteina, minuutteina, sekunteina, sekunnin kymmenesosina, niin että numerot vain vilisivät. Se oli jokseenkin pelottavaa, mikä ehkä oli taiteilijoiden tarkoituskin.

Sama tunne, että aika vain vilisee silmissä eli elämä lyhenee liian nopeasti, tulee yhä useammin. Kohtasin kadulla tuttavan, jonka syöpä oli uusinut. Kun kysyin miten hän voi, sain vastauksen, ettei mitään enää voida tehdä ja elinaikaa on lääkärien mukaan jäljellä viikkoja, korkeintaan kuukausia. Se oli musertavaa, mitä siihen voi sanoa? En selvinnyt kohtaamisesta kovin hyvin, en vaikka tiedän teoriassa oikein hyvin miten pitäisi toimia, mitä sanoa ja ennen kaikkea jättää sanomatta, vain oikeasti kuunnella. Onneksi sentään häkeltyneenäkin ymmärsin olla kertomatta miltä minusta tuntui kun lymfoomaan sairastuttuani luulin kuolevani parissa viikossa ja pyysin jo ystävääni arkunkantajaksi.

Tätini ja kaksi ystävääni ovat verraten nuorina kuolleet syöpään, mutta niistä hautajaisista on jo vuosia ja olin itsekin silloin aika nuori. Luulenkin, että nyt yksi syy lamaannuttaviin tunteisiini oli osin perusteeton usko lääketieteen kaikkivoipaisuuteen; kuluneena vuotena olen seurannut montaa onnellista tarinaa, jossa syövästä on parannuttu. Ystäväni on joutunut varsin raskaisiin hoitoihin hankalan syöpänsä uusiuduttua ja näyttäisi, että hän selviää toisestakin hoitokierroksesta. Toinen ystävä toipui sairastamastaan ensimmäisessä (ja toivon mukaan tietysti ainoasta) syövästä ja jatkaa elämäänsä huojentuneena. Mieheni luomista löytyi alkukesästä melanooma, mutta kahden pienehkön leikkauksen ja muutamien huolien täyttämien kuukausien jälkeen tiedetään, ettei lisätoimenpiteitä tarvita eli hänkin on terve.

Joten kadulla vastaan tullut tuttava ja tieto, että syöpään kuollaan hoidoista huolimatta joskus äkkiä, lamaannuttaa ja haluaisi vain pysäyttää ajan, joka kuluu liian nopeasti.