Nykyhetken tyrannia vie ihmiseltä toivon
Viime vuoden joulukuun lopussa käsitykseni ajasta muuttui perustavanlaatuisesti. Odotimme perheeseemme neljättä lasta ja kävelimme vaimoni kanssa kontrollikäynnille täynnä intoa ja toivoa tulevasta. “Olisi parempi että tulisitte jo ensi viikolla uudelle käynnille”, sanoi huolestuneen näköinen lääkäri kesken odotettua pienemmän sikiön tutkimuksien.
Ihmisen aikakokemusta on vaikea tutkia objektiivisesti, mutta jonkinasteinen yhteisymmärrys tieteentekijöillä on syntynyt siitä, että riittävän pahasti stressaantunut ihminen menettää kykynsä kuvitella elämää kohti tulevaisuutta.
Putosin nykyhetken tyrannian kuiluun.
“On hyvä seurata myös kotona sikiön liikkeitä ja tulla herkästi tänne päivystykseen”, saimme ohjeeksi viikoittaisten kontrollien välillä. Kun aamukolmelta pohtii tunteeko kätensä alla liikkeitä ja tuijottaa pimeyteen, on mahdotonta ajatella että joskus koittaa päivä kun syntymätön lapsi ehkä kirjoittaa ylioppilaaksi tai kenties odottaa puolestaan omaa lastaan.
Me olimme onnekkaita, kiitos myös tarkkaavaisien terveydenhuollon ammattilaisten. Felix-poika syntyi maaliskuun alussa ja on nyt terve, ikäisekseen jo iso poika.
Oma aikakäsitykseni jäi kuitenkin syntymän jälkeen jumiin nykyhetkeen. Kuilussa en huomannut, että olin lihonut toistakymmentä kiloa, jättänyt tärkeät harrastukset sivuun ja päätynyt selviytymään päivästä toiseen. Neljän lapsen arjessa on helppoa täyttää kaikki aika toimeliaisuudella, joka suuntautuu vain välittömään.
Olin kuitenkin myös yksilönä onnekas. Vaimoni optimismi ja into suunnitella tulevaa suuntasivat valon myös oman kuiluni pohjalle. Sinne ei ollut asiaa jäädä, jos mielin nähdä lasteni kasvavan ja ryhtyä taas muovaamaan maailmasta sellaista, missä toivoisin heidän kasvavan.
Lontoolaisen toimittajan Richard Fisherin tämän vuoden maaliskuussa kirjoittama kirja The Long View, vapaasti suomennettuna vaikkapa Pitkä tähtäin, on toiminut minulle eräänlaisena vankilan pohjapiirroksena paossa pelkästä nykyhetkestä.
Fisher avasi silmäni sille, että lyhytnäköisyyteen putoaminen ei edes vaadi vakavan sairastumisen tai oman lapsen hädän kaltaista kriisiä. Pandemia, raaka sota Euroopassa ja äkillinen inflaatio ovat viime vuosina uhanneet kiskoa meidät kaikki samaan kuiluun.
Vuorokauden ympäri pyörivä sosiaalinen media, kohuotsikot toisensa jälkeen ja kvartaalitalouden tavoitteet osuvat suoraan heikkouksiin, joita evoluutio ei ole meistä lyhyen olemassaolomme aikana saanut karsittua. On tehtävä tietoinen päätös katsoa kauemmaksi.
Kirjan esimerkit keskiaikaisista artesaaneista, jotka tiesivät että heidän rakentamansa kirkko olisi valmis vasta sukupolvia myöhemmin, herättivät Fisherin ajattelemaan nykyhetken tyranniaa sukupolvet ylittävän näkökulman kautta.
Yksinkertainen keino on toiminut minullekin. Mitä isoisäni, maanviljelijä ja kalastaja Lauri olisi tästä hetkestä ajatellut lapsuudessaan Haukivedellä liki vuosisata sitten, kun Suomi oli vasta pikkulapsen ikäinen? Felix-poikani on puolestaan vuonna 2100 toivottavasti 77-vuotias. Mitä kaikkea hän ehtiikään nähdä?
