Sopivaa tai sopimatonta

Oltiin kokoonnuttu isohkolla joukolla, enemmistö meistä oli yli seitsemänkymppisiä. Illan päätteeksi yksi osallistujista tokaisi, että onneksi ei nyt puhuttu paljon sairauksista. Tunsin oloni vähän epävarmaksi, kun olin porukan sairain, se joka kuluneenakin vuotena oli joutunut useasti päivystykseen sekä erilaisiin tutkimuksiin ja toimenpiteisiin.
Olinko siis se, joka tavatessamme puhui liikaa krempoistaan, se joka latisti tunnelman? Enkö osaa vetää rajoja sopivan ja sopimattoman välille?

Mieleen tulivat ne vanhojen englantilaisten romaanien ja elokuvien rouvat kukkatapettisissa  olohuoneissaan, joiden keskusteluissa pitsiliinaiselle pöydälle katetun teen ja sconesien ääressä dramaattisin viittaus terveyspulmiin oli – ja silloinkin vain ystävien kesken – hiukan oikkuileva vatsa. Toisaalta mietin lehtien ja netin otsikoita, joissa niin julkisuuden henkilöt kuin tavalliset ihmiset kertoivat mitä intiimeimmistä asioista, osa tosin nimimerkin suojassa. Mikä siis on liikaa  ystävien kokoontumisissa?

Olin ajatellut, että kokemukseni vaikkapa katedriablaatiosta tai gastro- ja kolonoskopiasta olisivat kiinnostavia, se mitä niissä tapahtuu, mutta ennen kaikkea miltä tuntuu. Yksittäisen ihmisen kokemuksia ei voi yleistää, mutta minuthan ystävät tuntevat, en ole heille kuka tahansa.
Myönnän, että eniten mietteissäni oli kyse pahastumisesta: minulle hyvinkin dramaattiset sairaalakokemukset tunnekuohuineen eivät sittenkään ole muiden mielestä kovin kiinnostava keskustelunaihe – kuten eivät olekaan.

Teerouvat ovat siis oikeassa. Lisäksi sairaudet ja kaikenkokoiset krempat saavat terveen ja hyväkuntoisenkin miettimään vanhenemista. Se ei ole hyvä polku ajatuksille, sillä nykypäivänä ikääntyminen vaatii voimia ja hyvää itsetuntoa, niin pelottavana, kivuliaana, ikävänä ja ongelmien täyttämänä se monelle näyttäytyy.

Lisäksi vanheneminen tuo mieleen kuoleman ja se jos mikä on monelle arka aihe. Todellista tunnelman pilaamista siis. Tässä asiassa syöpään sairastunut on vähän eri asemassa. Kuolemaa on ollut mietittävä. Minä olen valinnut molemmilla ”syöpäkerroilla” arkunkantajani ja miettinyt mihin haluan tulla haudatuksi (ei väliä, kunhan lapset pääsevät sinne tuomaan jouluna kynttilän). Ehkä tästä johtuu, etteivät vanheneminen ja kuolema enää pelota samalla lailla kuin ennen. Ne ovat kuitenkin paljon herkempiä ja ennen kaikkea yksityisempiä keskustelunaiheita kuin hintojen nousu tai kodin ikkunaremontti.

Hyvän ystävän kanssa voi puhua lähes mistä vain, mutta isompi porukka on eri asia. Jos teerouvat istuisivat nyt vieressäni he varmaan neuvoisivat, että muista hienotunteisuus.
Saisikohan heiltä myös hyvän scones-reseptin?