Yksi hetki työpäivästäni Syöpäjärjestöjen Luoto-palvelussa
Suljen puhelimen. Pakko hengittää syvään, nousta ylös tuolista ja ehkä vähän kävellä. Katson ulos ikkunasta ja mietin, miten epäreilua voi elämä olla ja miten yksin sairastunut siinä hetkessä on, kun saa kuulla sairastuneensa, vaikka ympärillä olisikin perhettä, läheisiä ja ystäviä.
Soittajan kiitos lopussa siitä, että hän sai kertoa tämän jollekin, sai itsellenikin kyyneleet silmiin.
Samaan aikaan koen kiitollisuutta, mutta myös riittämättömyyttä. Miten voisin edes olla avuksi tuossa hetkessä? Koitan miettiä, että tein riittävästi, enkä olisi voinut enempää. Ulkona paistaa aurinko. Toisille sillä ei vain juuri nyt ole mitään merkitystä.
Puoli tuntia sitten, kun vastasin puheluun, kuulin vain hiljaista itkua. Soittaja yritti saada sanoja suustaan voidakseen kertoa sairastuneensa. Meni pitkään, ennen kuin sain vastauksia. Annoin soittajalle luvan itkeä, annoin aikaa, että sanat pääsisivät vihdoin ulos ja sairaus saisi nimen.
Haimasyöpä.
Kysymykset ja huolet tuntuivat sinkoilevan soittajan mielessä edestakaisin. Olisipa jokin suunnitelma. Tietäisikö joku, voinko edes saada hoitoa ja milloin tapaan lääkärin? Käymme hetken keskustelua siitä, mistä haimasyövässä on kyse, mutta korostan puhuvani asiasta yleisluontoisesti.
Sitten soittaja kertoo yhtäkkiä, lähes kesken lauseeni, jo tyhjentävänsä kaappeja ja siivoavansa lipaston laatikoita valmiiksi. Hän kertoo tietävänsä, että ennuste on huono. Myötäilen, kerron tunteiden olevan normaaleja ja annan hänelle luvan tuntea niin kuin hän tunteekin. Vasta syntynyt lapsenlapsikin odottaisi tapaamistaan, mutta eri paikkakunnalla. Liian kaukana. Tunteet nousevat jälleen pintaan sekä soittajalla että minulla.
Taloudelliset huolet tuntuvat nyt pieniltä, mutta kuitenkin merkittäviltä. Tukien ja etuuksien viidakko on sumuinen silloin, kun ei näe eteensä edes seuraavaan päivään. Käymme asioita lyhyesti läpi ja kerron, mistä voi saada apua. Yksin ei tarvitse näissäkään asioissa selvitä. Kerron soittajalle hänen olleen rohkea soittaessaan meille ja toimineensa siinä oikein. ”Hyvä kun hait apua”, sanon. Tunteita ja pelkoja ei tarvitse kantaa yksin.
Huoli läheisistäkin nousee tässä kohtaa esiin. Miten mieheni jaksaa, entä lapseni? Näenkö enää lapsenlapsiani? Mitä jos kuolen ennen joulua? Pohdimme yhdessä, miten olisi hyvä puhua sairaudesta läheisten kanssa ja miten lapset voisi ottaa huomioon tässä tilanteessa. Luon uskoa soittajaan siinä, että asiat järjestyvät jollakin tavalla, kunhan mahdolliset hoidot ja suunnitelmat selkiytyvät. Puhun siitä, ettei elämä vielä pääty, tosin ennustetta ei varmasti lääkärikään vielä tiedä. Vaihtoehtoja on vielä, onneksi. Soittaja kysyy vielä uudelleen hoitovaihtoehdoista.
Lopuksi hän kysyy vielä hiljaisella äänellä, mitä se toivo on, kun olo tuntuu aivan toivottomalta. Hiljenen… Kestän hetken hiljaisuutta ja mietin, miten voin edes kuvailla toiselle tässä tilanteessa, mitä se toivo on. Yhdessä sitä mietimme jonkin aikaa, ja lopulta tulemme siihen tulokseen, että toivottomuus tässä hetkessä on ihan normaali tunne, mutta toivo voisi nyt olla esimerkiksi sitä, että asiat etenevät ja tehdään suunnitelmia. Toivo itsessään vielä löytää paikkansa elämässä tilanteen mukaan jossakin muodossa. Se riittää juuri nyt.
Itku on tauonnut. Soittaja lupaa lähteä ulos kävelylle edes pieneksi hetkeksi ja kertoo soittavansa uudelleen heti, jos siltä tuntuu.
”Kiitos, kun kuuntelit, annoit aikaasi ja sain sanottua nämä asiat ääneen.”
