Hyvää vai huonoa onnea?

Vaimoni kiinnitti huomiota käsivarressani olevaan luomeen, joka tosiaan näytti hieman omituiselta. Vitkastelin muutaman viikon, kunnes näytin sitä ihotautilääkärille. Kun hän pyysi palaamaan samana päivänä leikkausta varten, tajusin että jotain oli pahasti vialla.

Odotellessani pari viikkoa patologin arviota luomesta kuulin taolaisen tarinan vanhasta maanviljelijästä, jonka ainoa hevonen karkasi. Maanviljelijän naapurit valittelivat huonoa onnea, johon maanviljelijä vastasi: “saa nähdä”.

Seuraavana päivänä hevonen palasi karkumatkaltaan mukanaan villihevosia. Naapurit iloitsivat maanviljelijän onnesta. “Saa nähdä”, tuumi maanviljelijä. Maanviljelijän poika ryhtyi kesyttämään hevosia, mutta putosi ja mursi jalkansa. Naapurit saapuivat pahoittelemaan tapahtunutta. “Saa nähdä”, sanoi maanviljelijä.

Kun tarinassa pian syttyi sota, muut kylän nuoret vietiin rintamalle, mutta jalkaansa poteva poika jäi kotiin. Naapurit saapuivat ihmettelemään maanviljelijän onnea. “Saa nähdä.”

Luomi leikattiin toistamiseen, ihosyöpä ei ollut levinnyt laajemmalle. Kesällä katsoin 3-vuotiaan tyttäreni kanssa uudestaan jakson Tuuri-piirrossarjaa, josta taolaisen tarinan ensi kertaa kuulin.

Sairastuminen oli laittanut monta unelmaa hetkeksi parkkiin. Etsimme alkukeväästä kuusihenkiselle perheellemme uutta kotia ja sellainen vaikutti löytyneen. Minulle oli tarjottu kiinnostavaa mahdollisuutta siirtyä uuteen työpaikkaan. Mitä huonoa onnea, pohdin tuolloin, kun asioita ei voinutkaan edistää.

Kesällä saimme soiton, että saimme uuden tilaisuuden tehdä tarjouksen unelmiemme kodista. Kun palasin isyysvapaalta nykyiseen työhöni, sain kuulla mitä innostavia tulevaisuuden mahdollisuuksia pääsisin mukaan kehittämään omassa organisaatiossamme. Olipas hyvää onnea, ajattelen nyt.

Vaikka lapsiani naurattaa, että 44-vuotias isä kyynelehtii piirrossarjan äärellä, en vieläkään pysty katsomaan Tuurin jaksoa itkemättä.

Tarina maanviljelijästä opettaa, että hyvältä vaikuttavaan onneenkin on hyvä suhtautua tietoisena, että mikään asiaintila ei ole pysyvä.

Kesällä tartuin Tove Janssonin Kesäkirjaan. Sen mieleenpainuvassa luvussa Sophia-tyttö pohtii onkimatoa, jonka hän kauhukseen iskee lapiollaan kahtia. Vaikka isoäiti lohduttaa häntä, että molemmat palat jatkavat elämäänsä erillään, se järkyttää tyttöä entisestään.

“Mikään ei ole oikein varmaa, kun sitä on sellainen, että voi koska tahansa mennä keskeltä poikki”, Tove Jansson pohtii Sophian äänellä. Kesäkirjassa katkaistun madon puolikkaat “tunsivat” että nyt koko elämä muuttui toisenlaiseksi mutta eivät tienneet kuinka tai siis että millä tavalla”.

Itse vilkaisen kerran pari päivässä käsivartta halkovaa arpea, ja mietin hyvää ja huonoa onnea. Kesäkirjan ja maanviljelijän opetukset kulkevat siinä mukana pysyvästi.