Ihmiskunnan tarkoitus kaipaa uutta tarinaa

Euroopan energiakriisi ja läpi kesän uutisissa toistuneet kuvat ennätyskuivuudesta ja jättitulvista ovat meille jokaiselle paikka pysähtyä. Voiko ihmiskunta jatkaa samalla polulla kuin tähän asti? Mielestäni ei. Tarvitaan harppaus eteenpäin nykyisestä maailmankuvasta, joka pitää olemassaoloamme pelkkänä sattumana avaruudessa kiitävällä pölyhiukkasella.

Tieteelliseksi maailmankuvaksi mielletään tyypillisesti seuraavanlainen tarina. Ihmiskunta on syntynyt Maapallolle kemiallisen oikun takia, ja saa nyt hyödyntää täällä luonnonvaroja maksimoidakseen hyvinvointinsa ilman sen suurempaa tarkoitusta. Ihminen on ainoa tietoinen ja älykäs olento planeetalla, ja on ratkaissut tieteen avulla olemassaolon kysymykset.

Samanlainen maailmankuva levisi 1990-luvun alusta lähtien yhteiskunnalliseen ajatteluun. Kirjassaan Historian loppu ja viimeinen ihminen Francis Fukuyama totesi globaalin markkinatalouden olevan päätepiste yhteiskunnalliselle kehitykselle.

On kiistämätöntä, että tieteen sovellukset ja toimiva markkinatalous ovat mahdollistaneet meille suomalaisille elintason, jollaista esi-isämme eivät edes olisi voineet kuvitella. Toisen maailmansodan aikaan syntynyt isäni totesi, että on saanut elää ihmiskunnan parhaan ajanjakson. Mutta tästä eteenpäin tarvitaan jotain uutta.

Kesällä luin neurotieteilijä Bobby Azarianin uuden kirjan The Romance of Reality – vapaasti suomennettuna Todellisuuden lumo. Azarian käy läpi fysiikan, kemian, biologian ja informaatiotieteen uusia löydöksiä. Niiden kautta hän päätyy esittämään uudenlaista näkökulmaa elämän syntyyn ja tarkoitukseen.

Toisin kuin fysiikan lakeja on tähän asti tulkittu, maailmankaikkeus ei ole vääjäämättömästi kulkemassa kohti epäjärjestystä eli entropiaa. Sen sijaan järjestäytyminen onkin todellisuuden perustavanlaatuinen ominaisuus. Molekyylit kerääntyvät energiaa ja informaatiota käsitteleviksi kokonaisuuksiksi. Siitä syntyvät tietoiset elävät olennot taas muodostavat entistä monimutkaisempia yhteisiä rakenteita laajoiksi ekosysteemeiksi. Sama evoluution prosessi jatkuu lopulta myös teknologian ja kulttuurin ympärillä.

Azarianin oivallus on, että tähtitieteilijä Carl Saganin ajatus siitä että elämä on “maailmankaikkeuden keino ymmärtää itseään” ei ole vain vertauskuva. Se on perimmäinen selitys meidän ja muun tietoisen elämän olemassaololle.

Azarianin ohella tartuin myös toiseen maailmalla puhuttavaan tietokirjaan, David Graeberin ja David Wengrow’n teokseen The Dawn of Everything eli Kaiken sarastus. Kaksikon eepos haastaa puolestaan tarinamme yhteiskuntien kehityksestä.

Graeber ja Wengrow kumoavat ajatuksen että yhteiskuntien kehitys olisi tarina viattomien luonnonlapsien lankeemuksesta tai villiheimojen kaikkien sodan kaikkia vastaan päättymisestä. Sen sijaan laaja todistusaineisto kertoo, miten Maapallolla on jo eletty lukemattomia erilaisia kokeiluja tavoista elää yhdessä. Meillä on vaihtoehtoja, kun uskallamme kuvitella.

Molempien kirjojen viesti on selvä: ihmiskunta kaipaa uutta tarinaa itsestään. Luontokato, ilmaston hallitsematon lämpiäminen, globaali eriarvoisuus ja nuorten sukupolvien pahoinvointi eivät ratkea saman ajattelun toistamisella. Tarvitsemme rohkeutta kuvitella uudestaan, miksi me elämme yhdessä tällä planeetalla. Miten tekisimme lyhyestä elinajastamme täällä sen arvoista, ja jättäisimme jälkeemme jotain entistä ehompaa?