Nuori tyttö, vanha nainen ja halu elää

Katselin amerikkalaista tv-sarjaa, jossa lääkäri määritteli Alzheimeria ja syöpää sairastavan 70-vuotiaan miehen hauraaksi.  Potilaan vaimon kanssa pohdittiin yhdessä kestäisikö mies raskaita hoitoja tai olisiko parempi vain lievittää kipuja, jolloin elämä lyhenisi. Vaikka kyse oli vain joutavasta tv-sarjasta ja vaikka ymmärsin hyvin tilanteen raskauden etenkin omaishoitajana toimivan vaimon kannalta, ravisutti ratkaisu syöpähoidoista luopumisesta silti minua. Olen pian 71-vuotias. Jos nyt sairastuisin syöpään, olisinko sairaanhoidon näkökulmasta hauras vanhus, vaikka tunnen olevani kelpo seitsemänkymppinen monista krempoista ja kulumista huolimatta. Edelliset syöpäni sairastin työikäisenä, siis yhteiskunnalle vielä tarpeellisena työssäkäyvänä veronmaksajana.

Fitness-kellossani on muiden toimintojen ohella myös maksimaaliseen hapenottokykyyn perustuva kuntotesti, joten tein sen. Uteliaisuuttani halusin tietää, kuinka sijoitun tällä mittarille muiden, ikäisteni naisten joukkoon. Olisinko jos en nyt suorastaan hauras niin kuitenkin huonokuntoinen? Kun sain kunnostani testituloksen (tyydyttävä) selvisi myös, ettei meille yli 70-vuotiaille ollut omaa ryhmää, vaan olimme 65+. Aina 65 vuoteen asti luokitus meni viiden vuoden jaksoissa. Kyse ei ole siitä, ettei yli 70-vuotiaiden kuntoa olisi mitattu. Terveyskirjaston uskollisena käyttäjänä löysin sieltä vertailujakson niin ikäisilleni kuin 75 – 79-vuotiaille, tällä samalla mittarilla.

Testitulos ei elämääni tietenkään heilauttanut sinne eikä tänne, mutta kellon valmistajan taulukko tavallaan todisti, että tv-sarjasta alkunsa saanut huoleni saattaa olla aiheellinen. Vanheneminen koetaan monin tavoin yksilölle kielteiseksi ja yhteiskunnalle kulueräksi. Olemme vanhuksia, eräänlainen muut-luokka, johon ei haluttaisi kuulua. Jopa tasavuosista onnittelevat nimittävät hyvää tarkoittavasti ikäisiäni ikinuoriksi ja nuorekkaiksi. Lehtijutuissa haastateltavat korostavat iän olevan vain numero.

Sen sijaan pelkään, etten pärjää terveydenhuollon priorisoinneissa.

Ymmärrän kyllä ikä on vain numero -ajattelun. Aika harva meistä kokee itsensä vain tietyn ikäiseksi, sillä meissä on elämämme kerroksittain.  Minussa on edelleen ripaus sitä pientä, alle kouluikäistä tyttöä, joka lakaisi leikkimökin lattiaa, sitä kouluikäistä tyttöä, joka inhosi suunnistusta ja telinevoimistelua, nuorta naista joka jännitti mennessään ensimmäiseen työpaikkaansa. Muut näkevät minussa kuitenkin vain 70-vuotiaan naisen.

Minua ei pelota vanheneminen. Tiedän, että krempat ja sairaudet lisääntyvät, keho kuluu. Sen sijaan pelkään, etten pärjää terveydenhuollon priorisoinneissa. Pelkään, ettei minua ehkä enää hoideta asiallisesti vaikka sitä haluaisin ja vaikka siihen on tieto ja taito. Tämä ei ole ristiriidassa hoitotahtoni kanssa, en todellakaan halua elintoimintojani ylläpidettävän keinotekoisesti enkä elämääni pidennettävän lyhytaikaisesti. On vain niin, että ikävuosien 70 ja 100 väliin pitäisi mielestäni mahtua enemmän elämää kuin kuoleman odottamista.