Rakkautta ja kärsimystä

Luin kirjailija Salman Rushdien kirjan Veitsi, mietteitä murhayrityksen jälkeen. Se kertoo veitsi-iskusta, jonka kohteeksi kirjailija joutui kolmisen vuotta sitten. Hänen piti puhua New Yorkin osavaltiossa järjestetyssä tilaisuudessa, kun nuori mies ryntäsi hänen kimppuunsa esiintymislavalle ja puukotti toistakymmentä kertaa.

Sairaalassa kirurgiryhmä teki kirjailijalle minkä pystyi, yksi leikkasi silmää, toinen kättä, kolmas maksaa, muut muita elimiä. Vaimoa, sisarta ja poikia varoitettiin, ettei kirjailija ehkä selviä.

Sairaalaviikkojen jälkeen vuorossa oli kuntoutus, seurasi lukuisia leikkauksia ja monia takaiskuja kuten onneksi aiheettomaksi osoittautunut epäily eturauhassyövästä. Entiselleen häntä ei kaikista ponnisteluista huolimatta saatu.

Rushdie kuvaa hoidon eri vaiheita raadollisen tarkasti, avuttomuutta, kovia kipuja, painajaisunia, yksityisyyden menettämistä, nöyryyttäviltä tuntuneita tutkimuksia ja toimenpiteitä.

Kirja kertoo kuitenkin myös rakkaudesta ja välittämisestä. Kuuluisa kirjailija saa runsaasti kannustavia viestejä presidenttejä myöten, mutta tärkeimpiä voimanlähteitä ovat puolison ja perheen sekä ystävien rakkaus ja tuki. Hän kirjoittaa, ettei epäile hetkeäkään etteikö häneen kohdistunut rakkaus olisi auttanut merkittävästi toipumisessa.

Rushdien kokemukseen läheisten merkityksestä on helppo yhtyä. Luulen kuitenkin, että sairauden akuutissa vaiheessa tilanne on toinen. Voidaanko potilaan elämänhalun merkitystä mitata, kun ihminen makaa tajuttomana sairaalasängyssä tai leikkauspöydällä. Silloin selviäminen on kiinni ennen kaikkea sattumasta ja hyvästä hoidosta.

Mitkään omat ponnisteluni eivät olisi pystyneet kasvaimia poistamaan.

Sattuman merkityksestä on hyvä esimerkki Rushdien kirjassa. Yksi ensi vaiheen leikkaavista kirurgeista kertoi hänelle myöhemmin, etteivät hekään uskoneet leikkauksien alkaessa voivansa pelastaa kirjailijan henkeä, niin pahoja vammat olivat. Onneksi puukottaja ei ollut tuntenut paremmin ihmisen anatomiaa eikä osunut tärkeimpiin elimiin.

Vaikka olen itse tervehtynyt kahdesta syövästä, en usko että elämänhalullani ja läheisten tuella oli akuutissa vaiheessa suurta merkitystä, toipumisessa paljonkin. Ratkaisevaa oli syöpäkasvaimen poisto, ensimmäisellä kerralla kirurgisesti, toisella solunsalpaajilla. Mitkään omat ponnisteluni eivät olisi pystyneet kasvaimia poistamaan, vaan se oli syöpäsairaalan ammattilaisten ansiota.

Valitettavasti siinä ei aina onnistuta vaikka hoito olisi kuinka hyvää ja potilas mitä motivoitunein. Kuluneen vuoden aikana kaksi hyvää ystävääni on kuollut syöpään. Se on lohdutonta. Tuntuu hirveän epäoikeudenmukaiselta kun aktiivinen, läheisten ympäröimä ihminen kuolee, kesken elämän. Voi vain surra ja muistella.