Riskin sietäminen on yksi onnellisuuden avain

Kun kerroin tuttavalleni perheemme suunnitelmasta lähteä neljän lapsemme kanssa Aasiaan kuukaudeksi, hän kysyi “mutta eikö se ole aika iso riski kymmenkuukautisen kanssa”? Kysymys palasi yllättäen usein mieleeni matkan aikana.
Sitä pohtiessani tajusin, että yksi avaimista onneen elämässä on kyky sietää riskiä. Kaikkeen toimintaan ja tekemiseen liittyy riski, mutta onko se tekemättömyyden riskiä suurempi?

Ajatus riskistä on tietysti epämiellyttävä, tarkoittaahan riski nimenomaan “mahdollisuutta siihen, että jotain pahaa tapahtuu”. Ihmiset käyttävät valtavasti aikaa, energiaa ja rahaa riskien minimointiin: varsinkin lapsiperheissä mahdollisuuksia siihen on liikakin. Kätkytkuolemasta varoittava sukka mahtuu samaan ostoskoriin jatkuvasti vauvaa valvovan videokameran kanssa. On vaikea sanoa muille, että hyväksyn vanhempana elämän pienet riskit, kun meille markkinoidaan kuvitelmaa riskittömästä lapsuudesta.

Mutta millainen riski onkaan havahtua vuosikymmenen kuluttua ja tajuta elävänsä nukkuvaa, puolikuollutta elämää? Vain ottamalla riskin ja lähtemällä tutusta ja turvallisesta, voimme saada mahdollisuuden siihen, että löydämme jotain uutta ja merkittävää.

 Suunnittele kuin eläisit ikuisesti, mutta samalla elä kuin kuolisit huomenna

Ajatus matkustamisen riskistä johdatteli minut ajattelemaan riskiä laajemmin. Miten valtavia riskejä esimerkiksi me suomalaiset olemme historiassamme ottaneet!

Olimme Euroopan ensimmäisinä myöntämässä naisille äänioikeutta, koulutimme sukupolven aikana valtavan loikan maatalousyhteiskunnasta teknologiateollisuuden huipulle, ja otimme paikan maailman onnellisimpana kansana. Varmasti hetkinä, kun päätöksiä tehtiin niissä nähtiin riskiä, mutta se uskallettiin ottaa.

Nyt Kaukoidässä matkustaessa tunsin jonkin oudon etiäisen siitä, mikä näkyy myös globaaleissa nuorisotutkimuksissa. Siinä missä pohjoismaiset nuoret ovat pessimistisiä tulevaisuudesta, Aasian nousevien yhteiskuntien usko huomiseen on vahva.

Milloin olemme Suomessa viimeksi uskaltaneet yhdessä unelmoida maastamme kaksikymmentä vuotta tästä eteenpäin?

Ehkä kaikki lähtee meistä yksilöistä ja kyvystä hyväksyä riskiä.

Meille syövän sairastaneille riski kuolemasta on ainakin kerran elämässä muuttunut hyvin konkreettiseksi. Uskon, että jokainen meistä on pohtinut selviytymisen todennäköisyyslaskentaa, kun lääkäreiden kanssa on tarkasteltu hoitovaihtoehtoja ja niiden riskejä.

Kun loppuelämä voikin olla mitattuna kuukausissa tai vuosissa, kiinnostuu huomattavasti enemmän siitä, miten ne haluaa viettää, ja millaisia mahdollisuuksia maailmassa on riskeistä huolimatta.

Yritän omassa elämässäni palata tähän ajatukseen nyt, kun omasta sairaudesta on pian kaksikymmentä vuotta. Kaunein lukemani summaus riskistä yksilönä kuuluu näin: “suunnittele kuin eläisit ikuisesti, mutta samalla elä kuin kuolisit huomenna”.

Tämän ajatuksen puitteissa kuukausi Aasiassa oli juuri sopiva riskinotto.