Toivottomuutta ja toivoa
Luin lymfoomahoitojen aikaista päiväkirjaani. Sairaalaan joutuessani ei tiedetty oliko rintasyöpä uusinut, oliko kyse keuhkosyövästä vai lymfoomasta. Nähtyäni röntgenkuvan olin itse varma, että jäisin sairaalaan ja kuolisin muutamassa viikossa, niin iso musta möykky kuvassa peitti keuhkoni.
Sairaalapäiväkirjani ei ole mitään tyylin juhlaa eikä syvällistä pohdintaa. Kolme teemaa toistuu, ensimmäisenä henkilökunta. Montaa kohtaan olen tuntenut suurta kiitollisuutta hoidosta, mutta ennen kaikkea pienistä, inhimillisistä arjen kohtaamisista.
Ruoasta olen kirjoittanut paljon. Olen kirjannut aamupalat, lounaat, kanttiinikärryn tarjonnan ja myös miltä mikin maistui. Vaikka ei ole maistunut, on ruoka selvästi ollut ankkurini tuttuun, normaaliin elämään.
Sitten on ollut suuri huoli läheisistä. Entä jos kasvainta ei saada pois, jos kuolen? Vierailujen jälkeen olen kirjoittanut olevani hirveän väsynyt eli olen ilmeisesti yrittänyt olla toiveikas ja reipas, vaikken etenkään alussa ole sitä todellakaan ollut. Joidenkin seurassa olen itkenyt nenäliinakaupalla. Näin jälkeenpäin näyttää siltä, että olen yrittänyt arvioida kuka kuulijoista kestää sysimustat tunnot, ketä varjella.
Vaikka toivo on aina tärkeintä, realismia ei saisi unohtaa.
Minulla ei ole vastausta mitä ja miten kertoa. Muuttujia on liikaa, niin sairastunut ja sairaus kuin läheiset ja heidän elämäntilanteensa. Hyvä ystäväni ei kertonut syövästään eikä hoidoistaan vanhalle äidilleen, koska halusi suojella tätä.
Entä lapset? Kun lasteni isoäidillä todettiin kasvain päässä, menimme katsomaan häntä sairaalaan onnistuneen leikkauksen jälkeen. Kerroimme lapsille vain, että isoäidin pää on pipi. Esikoinen, silloin 6 v, sanoo muistavansa vierailun ja paketoidun pään, mutta ei juuri muuta.
Välimatka hankaloittaa. Jouduin kertomaan toisesta syövästäni puhelimitse jo aikuistuneelle tyttärelleni, joka oli matkalla eteläisessä Afrikassa. Skype-puhelu ei tullut kysymykseen enkä tiedä olisiko äidin näkeminen kuvaruudulla harmaana ja väsyneenä sairaalasängyllä lieventänyt tai lisännyt huolta.
Kyllä kaikki menee hyvin -lohduttelu ei kaikkeen sovi. Olin talvella menossa sydämen katedriablaatioon hankalan eteisvärinän vuoksi. Kyse oli toisesta ablaatiosta, joten tiesin mitä on edessä. Annoin mieheni lukea sairaalan lähettämän kuvauksen mitä tehdään ja mitä riskejä toimenpiteessä on. Kertoessani muulle perheelle operaatiosta, hän täydensi minun hyvin se sujuu -vakuutteluani muistuttaen, että vaikka se on lääkäreille rutiinia, kyse on kuitenkin sydämen operoinnista. Opin tästä, että vaikka toivo on aina tärkeintä, realismia ei saisi unohtaa.
Sairaus koettelee aina sairastunutta. Influenssaan voi kuolla, mutta useimmiten oletamme kuitenkin tervehtyvämme siitä. Emme ala valita arkunkantajia. Syöpä-sanan kuulleessaan useimmat, niin sairastunut kuin läheiset, sen sijaan huolestuvat sydänjuuriaan myöten. Ajatuksiin hiipii kuolema. Näin siitäkin huolimatta, että hoidot voivat tehota ja potilas parantua. Elämä jatkuu vuosia, kenties vuosikymmeniä. Näin toivon.
